Hei sinä siellä! 

 

Ihanaa, kun olet löytänyt luokseni. Harkitset tai olet jo tehnyt päätöksen valokuvaajan palkkaamisesta. Olit sitten ohikulkumatkalla tai kenties tulemme vielä enemmän tutuiksi ja saan etuoikeuden tallettaa juuri sinun merkityksellistä elämäntarinaasi, toivon, että pysähdyt hetkeksi ja luet nämä rivit eteenpäin. Miten ja miksi minusta tuli perhevalokuvaaja. Tiedän tarina on pitkä, sillä miten sitä voisi enempää kiteyttää, yhden ihmisen matka, jota on jo kuljettu tovi, mutta jota on vielä jäljellä. Kiitos jos jaksat lukea loppuun asti. 

 

Tarinani alkaa vuonna 1990 Kätilöopiston sairaalasta. Synnyin perheeseen, jossa oli jo kaksi minua vanhempaa sisarusta ja rakastavat vanhemmat, myöhemmin sain vielä ihan parhaimman pikkuveljen. Lapsuuteni juoksin vapaana whippettiemme kanssa kotiovestamme aukenevalla pellolla, tuuli tukassain. Luonto on ollut aina iso osa elämääni. Koulussa kiinnostuin eniten taideaineista, psykologiasta ja ruotsin kielestä. Viihdyin hyvin siellä, missä oli ihmisiä ja opiskelinkin lukion jälkeen sosionomin ammattiin, sillä olen aina tahtonut tehdä jotakin, jolla on suurempi merkitys maailmaan.. Ehdin työskennellä muutaman vuoden sosiaalialan eri kentillä vauvasta vaariin, kulkien pienen osan mukana ihmisten arjen matkaa. Jokin kuitenkin vielä puuttui. Lopulta toukokuussa 2016 syntynyt esikoisemme antoi siivet selkääni, kohti omia unelmiani. Äitiysloma oli minulle paikka pysähtyä ja lapsen hoidon ohessa opiskella uuteen ammattiin. Aloin tekemään valokuvausta syksystä 2017 lähtien koti arjen ohessa, vuosi vuodelta oman tyylini enempi ja enempi löytäen. Sillä polulla olen vieläkin, kahden lapsen äiti,naimisissa suomenruotsalaisen miehen kanssa. 

 

Elämä ei suinkaan ole ollut vain kiiltokuvia, ruusuja ja hattaraa. Elämään kuuluu aina se varjopuoli ja haasteet, joista voimme oppia ja löytää myös voimaa surun keskellä. Äitini menehtyi rintasyöpään tammikuussa 2020. Se iski tikarin syvälle rintaan, pysäytti, lamaannutti. Tänään olen kuitenkin yhä tässä vahvempana, viisaampana, jotain oivaltaneena. Jaksan herätä aamulla ja nousta sängystä tekemään jotakin, jolle sydämeni sykkii ja mitä intohimoisesti rakastan, valokuvaamaan sinulle muistoja ajasta, jota et ikinä saa takaisin. Tahdon, että kuvia katsomalla muistat millaista elämäsi oli, millaista oli olla äiti, nainen, kenties puoliso. Jotta voit muistaa hetket, kun lapsesi olivat pieniä, hetket perheenä yhdessä, mitä teillä oli tapana tehdä, miten suu taipui hymyyn ja pienet kädet rutistivat kaulasi ympärillä. Mutta myös nähdä jo nyt kuvien kautta sen kauneuden ja pienet onnen sirpaleet ympärilläsi. 

 

Sillä jopa minä näen sen, ehkä juurikin niin cliche lause “sen ymmärtää vasta, kun jotakin menettää” pätee tähän yhteyteen. Elämän merkityksen, ymmärtää historiamme, paikkamme, mihin kuulumme siis mistä tulemme, miksi olemme täällä. Koen elämän tarkoituksen olevan juurikin se, että me jätämme jälkemme ja meidät muistetaan. Sinun ei tarvitse olla jotakin suurta, sillä on tarpeeksi suurta olla juuri ainutlaatuinen sinä. Sinunlaistasi ei ole toista tässä maailmassa. On tarpeeksi olla äiti, se on enemmän, kuin tarpeeksi. Etuoikeus kasvattaa lapsesi, sillä he ovat tulevaisuus. Voiko olla suurempaa merkitystä. Muistamalla kaikki ne hetket, miten sinusta tuli äiti, odotuksen ensihetkistä lähtien sinne lasten aikuisikään ja sinun vanhuuteesi asti. Miten sinusta tuli sinä, rakkaudesta kasvaneena. 

 

Siinä on minun tarkoitukseni, minun syyni, miksi tahdon tallettaa kuvia ja miksi koen sen niin merkitykselliseksi. Valitsit sitten minut tai jonkin toisen kuvaajan toteuttamaan sinun perheesi perhekuvaus, toivon, että näkisit kanssani sen kuvien voiman. Tallettamalla hetket muistoiksi...

​

JÄTÄ MITÄ PARHAIMMAN PERINNÖN LAPSILLESI. TARINAN SINUSTA JA TEISTÄ YHDESSÄ.  

​

Missä on juuremme, mistä tulimme, jotta he voisivat kasvaa vahvoiksi rakastettuina ja luoda oman tarinansa. Haluamme, että he muistavat meidät, kun emme ole enää täällä. Ja he tahtovat muistaa meidät, rakkaudesta. Me rakastimme heitä ja he rakastivat takaisin. Kun meillä on valokuvat, poissaolo ei satu yhtä paljon, siten olemme vielä täällä, kaikki yhdessä, muistoina. 

 

Äitini elää edelleen minussa, jokaisen valokuvan ja muiston kautta rakastaen minut vahvaksi kaikella esimerkillään ja lämmöllään. Rakasta omat pienet nuppusi ruusuiksi asti. Vaali kuvien arvoa, jonka merkityksen ymmärrät vasta täysin, kun hetket ovat pyyhkineet ohitse. Perhekuvaus on elämänmittainen sijoitus kaikista hetkistä.

​

Toivottavasti tapaamme matkallasi! 

​

​